Psykodraaman kuvausta

 

Psykodraaman kuvausta

 

Psykodraama on ryhmäterapian muoto, jonka taustateorian ja perusmenetelmät kehitti romanialaissyntyinen psykiatri Jacob Levy Moreno (1889 ­ 1974) vuosisadan alkupuolella. Psykodraamassa yksilön ihmissuhteissa muodostunutta psykologista kehityshistoriaa tutkitaan ryhmän jäsenten avulla. Pääpaino on useimmiten yhdessä henkilössä kerrallaan.

Psykodraamassa käytetään Morenon teorioihin perustuvia toiminnallisia tekniikoita. Näitä ovat mm. roolien esittäminen, roolinvaihto, kaksoisolento ja peili. Asiakasta autetaan näyttelemään, esittämään ongelmansa toiminnallisesti. Menetelmässä käytetään hyväksi fyysistä liikettä, eleitä, ilmeitä ja symboleita. Psykodraamassa päähenkilö eli protagonisti esittää (acts out) jotakin elämästään “tässä ja nyt”. Ryhmän jäsenet toimivat ns. apuhenkilöinä, jotka esittävät päähenkilön draamassaan tarvitsemia henkilöitä, esineitä tai asioita.

Psykodraamassa tulkinta on kohtauksista syntyvä rakenne. Se miten ohjaaja ohjaa on hänen tulkintansa. Silloinkin kun sanallista tulkintaa käytetään, se nojaa edeltäneeseen toimintaan.

Psykodraamaistunnon vaiheet

Psykodraamaistunnossa on yleensä kolme päävaihetta: virittäytyminen, esitys ja jakaminen. Näiden lisäksi suoritetaan usein ns. prosessointi seuraavassa istunnossa.

Virittäytymisvaihe valmistaa ryhmää ja ohjaajaa varsinaista esitysvaihetta varten. Siinä ryhmään pyritään luomaan turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri, joka tukee spontaania ilmaisua.

Esitysvaiheessa päähenkilö esittää draaman keinoin tilanteita elämästään. Häntä autetaan tarkastelemaan käyttäytymistään ja elämänkulkuaan. Kohtauksesta siirrytään toiseen päähenkilön antamien tietojen, vihjeiden ja symbolien johdattamana. Vähitellen päähenkilöä autetaan työskentelemään läpi ja integroimaan esityksensä sisältöä sekä tekemään valintoja tulevaisuutensa suhteen. Esitysvaihe päättyy usein ns. korjaavaan kokemukseen.

Psykodraaman esitysvaiheen kulku muodostaa ympyrän. Päähenkilön ongelmien käsittely alkaa yleensä niiden nykyisistä ilmenemismuodoista problematiikan reunaalueilta ja jatkuu kohtaus kohtaukselta kohti intrapsyykkisten ristiriitojen kehityshistoriallista ydintä. Nykyajan tarkastelusta edetään tutkimaan päähenkilön menneisyyttä. Lopuksi palataan uudelleen käsittelemään nykyisyyttä ja tulevaisuutta (Z. T. Moreno 1965, s.73­86).

Goldman ja Morrison (1984) ovat esittäneet mallin, joka kuvaa esitysvaiheen etenemisen kohtauksittain. Käytännössä esitysvaihe ei yleensä sisällä kaikkia heidän mainitsemiaan kohtauksia. Goldmannin ja Morrisonin mallin mukaan kohtaukset ovat sisällöltään seuraavat:

  1. Päähenkilö esittää ongelmallisen tilanteen nykyhetken elämästään.
  2. Toteutetaan kohtaus, jossa päähenkilöllä on ollut samanlaisia tunteita tai reagointitapoja lähimenneisyydessä.
  3. Dramatisoidaan varhaisempia tilanteita. Edellisistä vaiheista edetään vihjeiden avulla ongelmallisten reagointitaipumusten syntymisen kannalta keskeisiin kehityshistorian tilanteisiin.
  4. Varhainen lapsuudenkokemus. Usein päädytään varhaisiin tiedostamattomiin ongelmiin. Löytyy varsinainen ongelma, perusta nykyiseen ongelmatilanteeseen.
  5. Katarsiksessa tapahtuu emotionaaliseen kokemukseeen liittyvä oivallus intrapsyykkisten ristiriitojen syntymisen syistä ja helpotus niiden ymmärtämisestä.
  6. Konkretisaatiovaiheessa päähenkilön omia symboleja käyttäen rakennetaan hänen nykyinen tilanteensa.
  7. Rooliharjoittelussa päähenkilö esittää kuinka hän esim. alkuperäisessä ongelmatilanteessa voi toimia toisin.

Esitysvaihetta seuraa ns. jakaminen (sharing). Sen aikana ryhmän jäsenet (usein myös ohjaaja) kertovat päähenkilölle miten heidän omat kokemuksensa muistuttavat päähenkilön kokemuksia. Apuhenkilöinä toimineet voivat kertoa millaisia tunteita roolissa oleminen herätti. Jakamisessa ei kritisoida päähenkilöä.